Hei, olen Anu Grace

◆ Matkani ◆

Mistä kaikki alkoi

Ennen kuin minusta tuli valotyöntekijä, olin eronnut yksinhuoltajaäiti, jolla ei ollut rahaa.

Avioeron jälkeen jäin maksamaan lainoja, joita en ollut itse ottanut. Iso osa palkastani meni joka kuukausi suoraan niiden hoitamiseen. Äitini toi meille ruokakassit ja osti lapsille kenkiä ja vaatteita. Suomessa lapsi tarvitsee uudet joka vuodenajalle, ja lapset kasvavat nopeasti.

Raskainta ei kuitenkaan ollut raha. Ahdistus oli jatkuvaa. Muistan nähneeni oman elinvoimani ohuena lankana. Se oli yhä olemassa, mutta juuri ja juuri. Se oli selviytymistä, ei elämää.

Kerron tämän vain siksi, että tietäisit: en puhu sinulle mistään, mitä en olisi itse elänyt.

◆ Enkelit tulivat todellisiksi ◆

Missä ovat minun höyheneni?

Istuin autossa ja itkin. Ja kiukuttelin enkeleille ääneen.

Kaikki muut saavat höyheniä. Höyhen polulla, höyhen taskussa, höyhen merkkinä teiltä. Miksi minä en saa yhtään? Missä ovat minun höyheneni?

Se oli raskas päivä. Halusin apua. Tarvitsin apua. Ja sillä hetkellä tuntui siltä, että minut oli ohitettu.

Samana yönä he vastasivat. Ja se kesti koko yön.

Ei ollut unta, ei tarinaa, ei mitään järjestystä. Joka kerta kun aloin nukahtaa, minut herätettiin johonkin uuteen.

Heräsin ja tunsin, että huoneessa oli enkeleitä. Ne leijuivat ylläni ja puhuivat keskenään. Yksi niistä laskeutui minua kohti, ja siitä tuli alas energiaa, niin kuin höyhen laskeutuisi hitaasti. Ja taas alkoi se, mitä kutsun rakkaushyökkäykseksi.

Siinä rakkaudessa oli yhtä aikaa äidin rakkaus lastaan kohtaan, lapsen rakkaus äitiään kohtaan, rakastavaisten rakkaus ja Jumalan rakkaus. Sitä oli niin paljon, että se pelotti minua. En ollut koskaan elämässäni tuntenut mitään sellaista. Mitään pimeää siinä ei ollut, se oli vain niin valtavaa.

Suljin silmäni. Yritin nukkua. Heräsin taas, avasin silmäni, ja koko huone oli täynnä valoa. Vierelläni oli kirkas valo, joka täytti kaiken.

Yritin uudelleen. Nyt minä nukun. Ja silloin näin mustavalkoisen enkelin, joka vilkkui kuin radiolähetys. Vilkku, vilkku, vilkku.

Lopulta se oli melkein huvittavaa. Enkelit keksivät kaikki mahdolliset tavat saada huomioni. Hei, tässä on sinun höyhenesi. Hei, tässä. Kelpaako tämä?

Voi hyvänen aika. Tämä on minun höyheneni.

Sillä hetkellä tuli rauha. Ei jäänyt epäilystäkään siitä, ovatko enkelit todellisia. Ja minä sain nukkua.

Siksi opetan enkeleistä niin kuin opetan. Minulla ei ole yhtään epäilystä siitä, etteivätkö he olisi todellisia. Tunsin sinä yönä heidän voimansa, ja tiesin, että he pitivät sitä vielä takanaan. Sitä on paljon enemmän. En tarvitse enää höyhentä.

◆ Kutsumus ◆

Ilta, jolloin sanoin enkeleille: käyttäkää minua

Joitakin vuosia enkelikokemukseni jälkeen elin edelleen Suomessa. Lapseni olivat pieniä, olin yksinhuoltaja ja yritin selvitä taloudellisesti kuukaudesta toiseen.

Olin jo löytänyt enkelit. Tiesin, että he olivat todellisia. Mutta oma elämäni tuntui edelleen hyvin raskaalta.

Eräänä iltana olin niin väsynyt, etten enää tiennyt, miten jatkaa samalla tavalla.

Itkin kaikkea sitä vastuuta, huolta ja jatkuvaa selviytymistä. Rakastin lapsiani enemmän kuin mitään, eikä kyse ollut siitä, että olisin halunnut jättää elämäni. Olin yksinkertaisesti niin loppu, ettei minussa tuntunut olevan enää mitään, millä yrittää.

Lopulta sanoin enkeleille jotain, mikä tuli suoraan siitä täydellisestä antautumisesta:

Minä en tiedä, mitä tällä elämälläni pitäisi tehdä. Mutta jos minussa on vielä jotain, mitä voitte käyttää hyvään, käyttäkää minua. Jos voin auttaa ihmisiä, näyttäkää minulle miten. Minä suostun.

Ja sitten tapahtui jotain, jota minun on edelleen vaikea selittää ilman, että se kuulostaa elokuvakohtaukselta.

Tunsin voimakkaan energian kulkevan lävitseni.

Mitään näkyvää ei tapahtunut. Huoneessa ei noussut fyysistä tuulta eikä ympärilläni ollut erikoistehosteita. Mutta sisälläni tuntui aivan kuin valtava jumalallinen virta olisi pyyhkäissyt koko olemukseni läpi.

Kyyneleet loppuivat kuin seinään.

Istuin täysin hiljaa ja ajattelin: Mitä minä juuri lupasin?

Siinä oli jopa jotain hieman huvittavaa. Hetkeä aikaisemmin olin itkenyt ja sanonut enkeleille, että ottakaa minut kokonaan käyttöönne. Seuraavassa hetkessä istuin suorana, täysin hereillä ja hyvin tietoisena siitä, että minut oli kuultu.

Energiassa ei ollut mitään pelottavaa. Se tuntui kirkkaalta, rakastavalta ja ehdottoman jumalalliselta.

Nykyään ymmärrän tuon hetken sielunsopimukseni aktivoitumisena.

En tarkoita sillä, että olisin muita tärkeämpi tai että minulle olisi annettu jokin asema muiden yläpuolella. Tarkoitan sitä, että jokin minussa muisti, miksi olin täällä.

Olin suostunut antamaan lahjani valon palvelukseen.

Sen jälkeen elämäni alkoi liikkua.

Ei niin, että kaikki olisi ilmestynyt yhdessä yössä tai ettei minun olisi tarvinnut tehdä mitään. Mutta reitti, jota en ollut aikaisemmin nähnyt, alkoi avautua eteeni.

Asiakkaita alkoi tulla. Minua pyydettiin haastatteluihin. Päädyin suomalaisiin televisio-ohjelmiin, radioon ja aikakauslehtiin. Huomasin kirjoittavani ensimmäistä kirjaani. Aloin kouluttaa muita. Ja pian myös mahdottomalta tuntunut unelmani muuttaa Yhdysvaltoihin alkoi toteutua.

Yksi askel johti seuraavaan.

Tuosta illasta on yli kaksikymmentä vuotta, eikä ole ollut päivää, jolloin en olisi ollut kiitollinen tästä työstä.

Palveleminen ei tarkoita minulle itseni pienentämistä, köyhyyttä tai omasta elämästä luopumista. Se tarkoittaa, etteivät lahjani ole olemassa vain minua varten.

Tämä työ on tuonut minulle myös runsautta, vapautta, kokemuksia ja elämän, jota en olisi silloin uskaltanut kuvitella. Mutta kaiken ytimessä on edelleen sama lupaus, jonka annoin sinä iltana:

Jos voin auttaa, minä autan.

Siksi sanon asiakkailleni, että sinun unelmiesi toteutuminen on myös osa minun unelmaani.

Kun sinä vapaudut vanhasta ohjelmoinnista, muistat oman voimasi ja alat elää sitä elämää, jota varten tulit tänne, minä toteutan omaa tehtävääni. Siihen minä suostuin silloin. Ja siihen suostun edelleen.